Lomalla minäkin

Makroblogihaasteen aiheena on "Lomalla".

Ja lomallahan tässä ollaan, tavallaan.

Loma ei minulle ole pitkään aikaan ollut ulkomaita tai pitkiä reissuja,

ihan vaan kotipihassa notkumista, konttaamista ja viipyilyä.

Lomalla ehtii seurata vaikkapa

ruusun nupun puhkeamista ja kukan lakastumista.

Kauneutensa kummassakin.

Kukat ne ovat tarkkailun kohteena ylipäänsä, lomalla tai ei.

Ainakin tämä on lomaa talvesta, pimeydestä,

kylmyydestä, luonnon alastomuudesta.

Ah.

Syksyn merkkejä..??!!

Postilaatikosta löytyi tänään mukavia...

mutta myös hiuksianostattavia asioita!

Yllätyksekseen allekirjoittanut, joka ei milloinkaan voita

minkäänlaisissa arvonnoissa, sai Divaani-lehden Facebook-sivun

arvonnassa testattavaksi (mitä se sitten merkitseekään?!)

Sari Sirkkiä-Jarvan ja Ilpo Kuparisen Romuromanttisen sisustuskirjan.

Näyttää mukavalta!

Omien romujensa romanttisiksi sisustuselementeiksi saattamiseen

sitä toki kaipaa aina oivaltavia ideoita.

Ja "romua" on niin mukava kerätä muualtakin!

Toinen mukava postilähetys oli uusi Novita-lehti,

mutta HEI, sehän on täynnä SYYSasusteita ja -ohjeita!

Kyllä menivät kylmät väreet pitkin selkäpiitä.

Vielä sitä pitää niin tiukasti kesästä kiinni kuin vain voi.

Kieltämättä houkuttelevia ohjeita lehdessä oli,

ja uusia, ihania lankojakin.

*Huokaus*

Voiko haaveilun ja suunnittelun syysviimojen varalta siis jo aloittaa,

ilman että tulee haikeus ja suru puseroon?

Pehmoilua kotona

Makrohaasteen mukaisesti etsin tänä pehmeän kosteana päivänä

kotoa pehmeitä asioita ja värejä...

lampaantalja lepakkotuolissa ja hartiahuivi sen seurana

sopivat juuri tähän säähän!

Nyt sopii myös harrastaa japanilaisen hiekkapuutarhan haravoimista.

Omani on melko pieni ja askeettinen, hiekka on tuotu Pärnusta

ja sinne voi muistoissa palata tuon ääressä mietiskellessään.

Hiekka ei tosin läheltä näytä niin pehmeältä kuin se on!

Suloisen utuisia tunnelmia kaikille makroilijoille!

Eläimiä läheltä

Makrohaasteena kuluvalla viikolla näyttää olevan eläin ulkona...

kimalainen kävi vuohenkellossa ja kun sen tietää, niin sen näkee:

tummana varjona kukan sisällä :)

Helle on lamauttanut kuvaajan ja tuntuu, kuin samoin olisi käynyt eläimillekin?

Perhosia ei pihassa ole pahemmin näkynyt, mutta peippikuoriaiset ne jaksavat.

Siispä osallistumiskuvani olkoon niiden pariutumiskäytännöistä.

Muistuttavat ihmisten vastaavia:

ensin on syöty hyvin ja sitten alkaa kuhertelu.

Nokkosperhonen sentään viivähti hetken

katseeni alla ja kuvasta vasta näkee,

kuinka söpön pörröinen sen selkä on!

Makrot ovat mukavia!

Vaikka en koko pitkän talven haaveillusta lämmöstä haluakaan valittaa,

toivon että pian jaksan taas kuvata innokkaammin.

Kesäisiä projekteja

Viikko sitten ihastelemani peippikuoriainen

on kuin onkin aikamoinen tuholainen,

huomasin tänään.

Onneksi sen kohteena näyttää toistaiseksi olevan vain

perennapenkin uusi tulokas,

joka on rikkaruoho silmissäni.

Oletettavasti se on kirjavapillike,

Galeopsis speciosa,

josta peippikuoriaisen sanotaan erityisesti pitävän.

Syököön sen, jos ei koske esimerkiksi

tänä kesänä istuttamaani

pisamakelloon,

Campanula punctataan,

jonka kukintaa odotan malttamattomana.

Kolmatta kesää tätä perennapenkkiä ihmetellessäni en voi tietää,

onko sormustinkukka, Digitalis purpurea,

tämän penkin piilossa pysytellyt

vakituinen asukas vai tullut

viime kesän siirtolaisten mukana pihaan.

En ole sormustinkukkaa missään

lähiympäristössä havainnut,

mutta tämä on lajimääritykseni

tässä nuppuvaiheessa.

Jos joku muuta tuumaa,

visertäköön tietonsa!

Peippikuoriaisella ja sormustinkukalla

olkoon omat projektinsa;

minä tein heräteostoksen netissä,

sosiaalisen median huutokaupassa

eli vaihtotorilla,

missä pitää iskeä heti,

jos mielii saada tavaran itselleen.

Selkäytimessä ilmeisesti muhi

vanha haave keinutuolista;

peräisin tuo kaipaus on ajalta,

jolloin lapset olivat kapaloikäisiä.

Siinä sitä olisi ollut niin mukava

heijata itkuista vauvaa!

Niinpä siinä ruudulla keinutuolin

kuvan nähdessäni varasin sen oitis

ja voitin muutamalla sekunnilla

seuraavaksi nopeimman haikailijan.

Kas, pökerryksistä selvittyäni tajusin:

lapseni ovat nyt teini-, ellei jopa aikuisiässä.

Syliin heitä lienee enää turha maanitella.

Mutta ostettu mikä ostettu!

Tänään, vihdoin kyydin kiikulle saatuani,

totesin olevani mitä ilmeisimmin

urjalalaisen taikka sellaisen kopion omistaja.

Ja projektihan tästä kiikusta tuli.

Päällisin puolin siinä on vain

viehättävää ajan patinaa, mutta oikeasti

muutamia korjauksia on pakko tehdä.

Talviprojekti siis, jos maltan!

Ja siinä sitä sitten on niin mukava

talvihämärissä neuloa sukkaa!

Joten hurraa selkäytimeni!

Projekteja on muillakin.

Toinen, se vielä kauempana

aikuisiästä oleva lapseni

leipoi eilen pullaa.

(Tiskausprojekti jäi äidille.)

Litran taikinasta lapsi järkeistäen

ja projektiinsa liittyvän työn minimoimiseksi

kasasi kahdelle pellille noin viisitoista pullaa.

Kun söin yhden niistä kahvin kanssa aamiaiseksi,

en muuta tarvinnut ennen kello neljää.

Tuhti pakkaus.

Harakan projekti on käydä

veljineen katsastamassa aamuisin

ennen heräämistäni,

mitä hauskaa ajanvietettä

pihassa heitä varten on:

päivänkakkarat on katkottu,

mullat purkeista kaiveltu.

Mrr!!

Oma aamuprojektini oli siirtää

pitkiksi venähtäneet orvokit ruukusta maahan,

jospa ne siinä siementäisivät.

Ruusupapu hyödyntää

kuolleen piippuköynnöksen tukea.

Hyvähän se vain,

että siitäkin jollekin vielä iloa on!

Floraa sekä faunaa

Juhannus on ollut sadetta ja paistetta, siis Suomen kesää!

Olen kastunut kaatosateessa ja puuhaillut sisätiloissa,

mutta myös viipyillyt valoisassa kuvaten luontoa.

Metsämansikoiden kaipuussani altistin itseni
jälleen kerran kyyn kohtaamisen riskille.

Lähellä sijaitsee mansikkaparatiisi,
jota vartioi käärme, kuten asiaan kuuluu.

Ja niinpä, juuri kun olin syventynyt
ihanien punaisten herkkujen keräämiseen,
se tapahtui jälleen.
Yht'äkkiä vierestäni lähti kyy, Vipera berus,
ja luikerteli kivenkoloon.

Säikähdin, kuinka ollakaan.
Päätin kuitenkin ottaa siedätyshoitoa tämän

luojanluoman olennon seurassa ja
pyöräilin kotiin hakemaan kameran.

Siinähän uusi ystäväni kiemurtelikin
takaisin lempipaikalleen kiven päälle,

kerälle risujen sekaan.
Vietettiin siinä vartti jutellen,
hän hievahtamatta paikallaan,

minä rauhassa tähtäillen.

Ai niin, sain toki hieman herkkujakin jäätelön kera nautittavaksi.

Sateita piisaa ja ne tulevat rankkoina,
kastellen todella nopeasti läpimäräksi.

Kotipihasta onneksi ehtii sateen alta suojaan.

Pihassa pioni on joka päivä uuden

näköinen ja kiinnostava, niin runsas ja herkullinen.

Olen alkanut pitää sen hehkuvasta väristäkin.

Pionia taas tänä aamuna ihaillessani jäin ihmettelemään,
mikä kukanuumenissa lymyilee
ja sain uuden hyönteishavainnon.

Cetonia aurata, kultakuoriainen,
vietti kukassa koko päivän ja ennen poislentoaan

poseerasi vielä kiltisti kuvaajalle.

Ihana keskikesä, kiireetön mittumaari!

Pieniä ihmeitä ja kukkaruokaa

(sekä makroviikkojen kuva)

Eivät sadepäivätkään puutarha-nistille

tarkoita neljän seinän sisään jäämistä.

Pienessä tihkusateessa pensashanhikkien

perkaaminen juolavehnästä olikin

suorastaan terapeuttista.

Sateen tauottua silmä osui

pieneen veijariin pikkusydämen lehdellä,

ja eikun kamera esiin ja

skaannaamaan, kenestä on kysymys.

Ystävä sen löysi: peippikuoriainen

se siinä koristi pihaani.

Mikä väriloisto!

Ja kerrankin eläinmaailman edustaja,

joka ei pinkonut pakoon,

vaan poseerasi pitkään ja hartaasti.

Kiitos!

Peippikuoriainen, Chrysolina fastuosa

Makroviikkojen kesä-teemainen kuvani:

Rankkasateella sitä toki voi

vajota myös nojatuoliin

ja syventyä vaikka kirjoihin,

joita mukaan on tarttunut.

Etsin keväällä edullista

nikkarointiopasta porttiani varten,

mutta löysinkin ihanan aarrearkun,

joka esittelee syötäviä kukkia

ja reseptejä niiden käyttöön.

Nam!

Paalo, Anne (2009) Kukkaruokaa. Multikustannus Oy, Helsinki.

Lukiessani huomasin,

että olen sitten jättänyt

hyödyntämättä vaikkapa

voikukan terälehdet salaatissa,

nuput friteerattuna,

juuret paahdettuina...

munakkaita, viiniä, keittoa, voikukkavoita...

voi veljet.

Hahtuvapallot toki ovat mielestäni kauniita,

joten silmänruokaa nekin tarjoavat.

Ruusupavut kurottavat rotevina ylöspäin

ja yritän muistaa, että papujen lisäksi

voin pian hyödyntää kukkia,

vaikka salaatissa.

Pionini puhkesi kukkaan tänään;

en kokemattomana kasvattajana tiennyt,

että se voi noin räjähtää kukkaan.

Vielä aamulla nuput olivat palloja,

mutta yhtäkkiä täysin aukinaisia kukkia!

Pioninkin terälehdet ovat syötäviä,

mutta tietenkään en niitä raaski irrottaa,

minulla kun kukkia on vain kaksi.

Kukkaruokaa tämän ymmärtäen

kehottaakin keräämään talteen

hiljattain irronneet tai kukintaansa lopettelevien

kukkien terälehdet!

Väriä salaattiin

tai esimerkiksi pioniviinietikkaa...

Pionini ei ehkä ole lempiväriäni,

mutta kun se nyt viime kesänä

sattui lähtemään puutarhamyymälästä

alennuksella mukaani,

on se tietenkin ihanista ihanin.

Ehkä tänä vuonna ostan

jonkun hempeämmän värisen

toveriksi tälle.

Jos alennusmyynnissä

sattuu olemaan sopiva yksilö...

"Kukkaruoka" on jo sanana

niiiin herkullinen: tuntuu,

että voisi koko kesän

syödä vain kukkia!

Mansikankukkien ehkä kannattaa

antaa kypsyä marjoiksi.

Kunhan ehtii apajalle ennen oravaa.

Pitänee keksiä tehokas suoja

ennen marjojen kypsymistä.

Voi, kuinka kesä onkaan herkullinen,

kaikille aisteille!

Keskeneräistä=elämää

Rva Pioni se sai miettimään

keskeneräisyyden tematiikkaa.

Mielessä ovat vilisseet kaikenlaiset

keskeneräisyyden ilmenemismuodot

ja eräätkin valmistuneet tai

edelleen vaiheessa olevat projektit.

Yhden projektin ajattelin esitellä nyt:

se on kombinaatio

askelmat - portaat - portti.

Tämä sijaitsee pikkuisen

rivitalopihamme reunassa.

Kun meille haluaa autolla helpoimmin saapua,

kannattaa jättää auto kadun varteen

ja koputella takaoveen.

Muuttaessamme taloon pihan ympärillä

oli vihreä lanka-aita ja tätä

mielestäni mielekästä reittiä käyttääkseen

oli nostettava koipensa aidan ylitse.

Ajattelin, että olisi mukavaa,

jos paikalla olisi portti

ja rinteessä askelmat.

Tuumasta toimeen:

ensimmäisenä kesänä

vasta sommittelin,

toisena sain aikaiseksi

askelmat ja portaat.

Vihdoin nyt kolmantena vuonna

olen saanut askarreltua portin

jämälaudoista ja maalattua sen.

Nyt on syreeniaita vieressä

sen näköinen, että sitä olisi

mukava ohjata kasvamaan

vaikkapa kaaren muotoon portin ylle.

Vaan syreenikin on alati keskeneräinen.

On pakko malttaa odottaa sen kasvua.

Seuraavaa vaihetta kannattaa siis

pihakeinussa istuen sommitella

ja suunnitella tarkkaan.

Sitten joskus on toteutuksen vuoro;

kun on aika.

Eikös elämä vähän sellainen projekti ole,

että se kehittyy ja laajenee

ja muuttaa muotoaan koko ajan.

Kun katselen kätteni jälkeä,

mieleen tulee aina uusia ideoita,

kuinka jo olevaa voisi

muuttaa, kehittää, hioa.

Eihän siis olla niinkään huolissamme

keskeneräisyydestä kuin iloisia

siitä mitä olemme saaneet aikaan,

vaikka se olisi vasta suunnitelma..?

Mitenkä se oli:

että lasi olisi puoliksi täynnä..?

Yritetään edes?

Keskeneräisyyden sietämisen kykyä kaikille!

Luvun loppu

Lupasivat vihdoin loppua näille helteille,

joihin yllättävän nopeasti tottui,

jopa kyllästyi.

Kuivuus koettelee juuri

alkuun päässyttä vihreyttä.

Nurmikot palavat.

Kaamein oma havaintoni kuumuudessa

oli kuitenkin se, että

kolme toissa vuonna istutettua

piippuköynnöstä, jotka viime vuonna

näyttivät päässeen

oikein mukavaan kasvuvauhtiin,

ovatkin kuluneen talven

aikana kuolleet.

Järkytyksestä on vaikea toipua,

vaikka rinnalla kasvaa kaikenlaista uutta.

Esimerkiksi viime kesänä

vanhalta siirtolapuutarhatontilta

siirretty akileija puhkesi kukkaan.

Se on sitkeä kaunotar ja

näyttää viihtyvän pihan varjoisassa kolkassa.

Kasvit ovat elollisia olentoja

ja niinpä niihin pätee sama kuin ihmisiin:

koskaan ei voi tietää

niiden päivien määrää.

Iloitsen siis kaikista elonmerkeistä.

Luvattu ukkonen kiersi meidät

ja pihamme toistaiseksi.

Onko huomenna kasteltava

vai saammeko jo sateen?

Kesäilta taittuu yöhön.

Uusi päivä tulee taas.