Sisustusta ajassa

Pikkuinen esikoisvauvani kasvoi täysi-ikäiseksi,

ihan vaan jossain välissä kun käänsin selkäni...?

Hän ei ole mikään arkajalka ja onkin haikaillut

omaan kotiin muuttoa jo vuosia.

Vihdoin on nyt koittanut se hetki,

että uusi kaunis koti on löytynyt,

vuokrasopimus on allekirjoitettu ja

enää odotellaan vappua ja muuttopäivää.

Nyt käy kotona kova puuha ja rapina,

kun sisustuslehtiä ja Ikean kuvastoa selataan.

Mitä kaikkea tarvitaan,

miten oma pesä pitäisi sisustaa?

Omaa kirjahyllyä silmäillessä osui silmääni

Salme Setälän klassikko

Miten sisustan asuntoni (Otava 1929).

Nykyään sisustaminen on jokamiehen oikeus,

käytännössä kaikilla on siihen

jossain mittakaavassa mahdollisuus.

Tavaraa ja valikoimaa on,

ideoita ja oppaita riittää.

Itsekin seuraan blogeja ja foorumeita,

teen vähintäänkin näyteikkunaostoksia,

suunnittelen jatkuvasti jotain pientä uutta.

Salme Setälä (1894-1980)

oli sisustamisesta ja taideteollisuudesta

kiinnostunut arkkitehti.

Kirjassa näkyykin selvästi funktionalismin tuleminen

ja tekijän viehtymys siihen.

Nykyään kaikki on sallittua, makukysymyksiä vain.

Kuka mihinkin aikakauteen retroilee.

Kirjaa selaillessani huomioni kiinnittyy

muun muassa suositukseen asetella viherkasvit

sotilaalliseen riviin ikkunalaudalle.

Itse kun viehätyn asetelmaan, jossa esitetään

esimerkki epäonnistuneesta kukkien sijoittelusta.

Hmm.

Minulle tämä hieman kulunut teos on tullut isältäni,

jonka kasvattiäidille se on kuulunut.

Minulle hän, Ester, oli Kuopion mummo.

Olen lievästi huvittuneena selannut

kirjan sisustusneuvoja vuosien varrella,

mutta en muista ennen huomanneeni

kellastunutta paperia,

joka sen väliin oli taiteltuna.

Jään miettimään aikaa, jolloin Ester on lukenut kirjan ohjeita,

kirjannut suunnitelmiaan paperille,

liittänyt mukaan verhokankaan lankanäytteetkin.

Luulen, että tämä on tapahtunut 30-luvun alussa.

Onko Ester halunnut kankaasta yksilöllisen

vai oliko se vain huokeampaa kutoa itse?

Tulikohan suunnitelmasta totta,

ripustettiinko verhot joskus ikkunaan?

---

Jatkamme sisustusmeressä ajelehtimista

ja yritämme kerätä mieleiset ajopuut uuteen pesään.

Onnea uuteen kotiin, ennen kaikkea!

2012

Rakkaille ystäville:

Oma vuoteni

näyttää alkavan valoisasti

ja haluan uskoa,

että sitä valoa riittää

koko vuodeksi.

Toivon kaikille muillekin

valoa, iloa ja onnellisia asioita

koko vuodeksi 2012.

Tonttujoukko hiipii varpahillaan...

Valokuvatorstain haaste on

"Tontut hiipivät"

ja kuinka ollakaan,

ne juuri hipsuttelivat myös meille!

Täytyy myöntää,

että hieman houkuttelin

tonttujoukkoa.

Näin se kävi.

Jännittävää joulunodotusta

ja ihanaa joulun aikaa

kaikille!

Elämäni valo

Tytär, esikoinen,

tuli täysi-ikäiseksi.

Tuli lunta,

oli kakku, jossa 18 kynttilää.

Nyt on valoa.

Mustavalkomaanantain aiheena

siis "LAMPPU".

Ei tämän paremmasta väliä,

tuumaan minä.

Lasin läpi

Mustavalkoinen maanantai tekeillä.

Mustaan pimeyteen tuiskuttelee,

jos nyt ei ihan lunta

niin räntää ainakin,

valkoista siis.

Aiheena mustavalkohaasteessa

on tällä viikolla "LASI"

eikä riitä objektiivin lasi,

vaan kuvauskohteenakin

sitä pitäisi olla.

En rynnistä kuvaamaan lasia,

vaan pengon, mitä lasista

olen tallentanut arkistoon.

.

Erään kesäisen siivouksen jälkeen

lasit olivat kirkkaat ja palkitsin itseni.

Kesällä kukat tarvitsevat lasisia astioita.

Itse tarvitsen silmälaseja.

Pidän esineiden ripustamisesta pihasyreeniin.

Myös lasisten esineiden.

Kynttiläkruunua koristavat lasihelmet.

Sain viimein toteutettua suunnitelman

kasvattaa omena pulloon.

Tein siitä liköörin,

joka nautittiin loppukesän

pimenevissä illoissa.

Lasiesineitä rakastan ja

tahtoisin haalia itselleni.

Vaikka en tarvitsisi niitä; totta.

Seurailen sivusta järjen

ja estetiikankaipuun

taistelua asian äärellä.

Talven merkkejä odotellessa

Kovasti tuntuu ympärillä ihmisiä

surettavan tämä pimeys.

Ymmärrän sen, vaikka itse koenkin tuon mustuuden

aika kodikkaaksi ja suotuisaksi

erilaisten valojen sytyttelyn taustaksi.

Valokuvatorstai kyselee

talven merkkien perään.

Näitä merkkejä minä odotan,

kuvat ovat edellisvuotisia:

Ensilumi.

Tyttären syntymäpäivä.

Lumilyhtykakun tämänvuotista

vastinetta mietin vielä;

omasta vauvastani tulee täysi-ikäinen

ja se saa mietteisiin syviin.

Talven tulon tietää myös

kasvavasta jaettavien

ilmaisjakelulehtien määrästä.

Aputyttönä en suorastaan odota tätä merkkiä,

mutta väistämätön se on...

reippaat lapseni ovat vuorollaan

jaksaneet urakoida yhteensä

jo yli kaksi vuotta,

ja olen heistä kovin ylpeä!

Ihmisyyden aspekteja

Mustavalkomaanantain innoittajana on

Zen Cafén biisi Ihminen.

Yksi ikisuosikkejani.

Tähän mennään fiilispohjalta.

Sinä olet ihminen, muistatko?

Muistathan?

Haasteviikon käynnistys

Mustavalkomaanantain haasteeseen

vastaan edellistalven kuvalla.

Törmäsin kylttiin kotinurkilla.

Aiheena siis "Viesti".

Ymmärrän, että kaikilla kentillä ei saa pelata,

jotta pienimmät voivat harjoitella

luistimilla etenemistä kaikessa rauhassa.

Yhtä kaikki, minusta tuo viesti

on jotenkin nurinkurinen.

Oman poikani on siis etsittävä

ystävineen toinen kenttä pelailulleen.

Tavallinen torstai

Torstai, marraskuussa.

Halloweenin jälkimainingeissa

Mustavalkomaanantain haasteaiheena on

"PELOTTAVA, KAMMOTTAVA, HIRVITTÄVÄ JA KAUHEA".

Pitemmittä puheitta,

kesäinen kohtaaminen.

Ilman värejä sen maastoutuminen

on vielä täydellisempää.

Ja pelottavampaa.

Hrr.

.

.

.

Makrotex-haasteen aiheen taas miellän

lähes edellisen vastakohdaksi:

se kun on "VALKOINEN".

Valkoinen on kuvassani

oikeastaan vasta aavistuksena

ennakoiden tulevaa:

jokohan se talvi sieltä tulisi?

Jään odottamaan.

Uusia haasteita

Etsin ja kaipaan uusia haasteita,

ja kun niitä ei ansiotyön muodossa

toistaiseksi ole ilmaantunut,

tartun muihin, korvaaviin...

Vaikka valokuvaukseni ei

kovin intohimoista olekaan,

enemmänkin kaunosieluisuuteni

ja esteettisen tarpeeni tallentaja,

pidän kuvahaasteista.

Pidän siitä, että ne saavat

katselemaan ympäristöä

vielä monipuolisemmin

kuin yleensä.

Valokuvatorstai

on uusin haasteblogi,

johon näköjään tartun.

Aiheena on tällä viikolla "koti".

Ja kotiahan minä tyttö kuvaan.

Aloitan matalalla profiililla

tähän haasteeseen osallistumisen

ja poimin arkistoista

muutamia kotikuvia.

Vastaavat ne varmasti myös

sanalliseen haasteen osaan,

joka on Merete Mazzarellan

pohdintaa kodin merkityksestä

(lähdeviittaus haasteblogissa):

"Tutkiessani suomenruotsalaista muistelmaperinnettä törmäsin uskonfilosofi Mircea Eliadeen, joka toteaa, että joinakin aikoina koti on merkinnyt paikkaa, jossa maailman, niin, itse todellisuuden perusta lepää. Koti oli maailman keskus, ei maantieteellisessä - tai: ei yksinomaan maantieteellisessä - vaan myös metafyysisessä mielessä. Eliade on innoittanut englantilaista kirjailijaa Joh Bergeniä. Koti, Bergen sanoo, on todellisuuden sydän, turvapaikka ja suoja. Koti on se lähtöpaikkakunta, joka auttaa meitä määrittelemään kaikki muuta paikkakunnat. Se on perustana käsityksellemme siitä, miten elämä on järjestettävä, ja se on kertomustemme lähtökohta."

.

.

.

Kotona on projekteja...

...ja tehtäviä, jotka joskus jäävät puolitiehen.

Onnellisimpina hetkinä kokoonnutaan yhteen...

...ja toisin ajoin kaikilla on omat puuhansa.

Eräät koettavat koristaa kotia

aina kun siihen on tilaisuus...

Myös alivuokralaiset ovat tervetulleita.

Oma koti kullan kallis, niin se on.

Kohtaaminen, ehkä viimeinen

Kuvaaminen ja kuvien tarkastelu

on kiehtovaa sinälläänkin,

mutta uudenlaista syvyyttä siihen

näyttää väkisinkin tulevan

erilaisten haasteiden myötä.

Makrotex-haasteblogin kautta

olen seikkaillut erilaisissa

kuvablogeissa ja löytänyt

uusia haasteblogejakin:

Mustavalkomaanantaihin

näkyy kelpaavan kuva kuin kuva,

kunhan on mustavalkoinen.

Tämän viikon aihe "kohtaaminen"

toi mieleen yhden nimenomaisen

kuvan isäni albumista.

Isä kaksoisveljineen ja isosiskoineen

kohtaa siinä oman isänsä,

joka on lomalla jatkosodan rintamalta.

Ilmeet ovat melko vakavat.

Kuva tuo mieleen

valokuvausta suuremmat haasteet,

joita omassa elämässäkin riittää...

onneksi sentään tuonkaltaisia haasteita

ei meillä juuri nyt ole.

En tiedä, oliko isän ja lasten

kohtaaminen heidän viimeisensä,

mutta ainakin yksi viimeisistä, sillä

isänisäni jäi rintamalle kesällä 1941.

Ehkä jo ensi viikolla otan itse haastekuvan...

siihen saakka yritän vain hahmottaa

todellisuutta ja sen haasteita.

Mittari nollassa

Ei lämmitä enää aurinko, ei,

eikä tähän pimeyteen auta kuin

sytytellä omia valonlähteitä,

jotka onneksi myös lämmittävät.

Tavoistani poiketen

en ottanut uusia kuvia,

vaan kokosin melko

tuoreesta muistista

muutaman lämmittävän liekin

Makrotex-haasteeseen.